Mika Taanila
Mika Taanila. Kuva: Emmi Leeve.
Mika Taanilaa (s. 1965) on syystä juhlittu kokeellisen elokuvan, avantgarden, installaatiotaiteen ja musiikkivideoiden velhona, mutta mikään esitetty määritelmä ei tunnu aivan täsmälliseltä. On kutkuttavaa astua ajatusten, kuvien ja äänten ulottuvuuteen, jossa katsomisen ja kuulemisen tapahtuma synnyttää fyysisiä värähtelyjä ja aavistuksia tuntemattomista tajunnanmahdollisuuksista. Taanilan alati laajeneva musiikkivideoiden, dokumenttielokuvien ja kokeellisten lyhytfilmien koostumus ei ehkä valmistu koskaan. Nämä työt täydentävät, syventävät ja monimutkaistavat toisiaan, aivan kuin ne rakentaisivat yhtä tulevaisuuden kannalta oleellista kollaasia 2000-luvun alkupään ihmisen tajunnasta. Käsillä on kauniisti yhteen sulavien taiteellisten ilmausten maailma, hämmästyttävän johdonmukainen ja stimuloiva etsinnäntila.
Taina Elg
TAINA ELG (s. 1930) on Hollywoodissa pisimmälle päässyt suomalainen näyttelijä ja tanssija, jonka vierailut 1950-luvun koti-Suomessa olivat todellisia tähtitapahtumia. Lupaavaa kansainvälistä tanssijanuraa luonut Elg löydettiin lontoolaisesta tanssikoulusta Hollywoodiin, missä hän sai seitsenvuotisen sopimuksen legendaariselle MGM-yhtiölle. Vuodesta 1955 alkaen hän näytteli mm. Gene Kellyn, Lana Turnerin, Glenn Fordin ja Leslie Caronin (jonka tähdittämästä Ikuisesti sinun -elokuvasta Elg sai ”uuden ulkomaisen naisnäyttelijän” Golden Globe -palkinnon 1956) kanssa. Saman palkinnon parhaana näyttelijättärenä hän voitti 1957 uransa ehdottomasta huipentumasta, George Cukorin klassikosta Tytöt/Les Girls, joka on Akira Kurosawan Rashomonin musikaalimuunnelma erilaisista totuuksista ja valheista showmaailman kulissien takana, visuaalisen loiston ja verbaalisen ilotulituksen yhdistelmä. Sittemmin Taina Elg on näytellyt myös ei-amerikkalaissa elokuvissa, tv:ssä ja teatterissa, missä hän ylsi ”Broadwayn Oscarin” eli Tonypalkinnon ehdokkaaksi 1975. Myöhäisuralta löytyy osasuorituksia niinkin erilaisten nimien kuin Barbra Streisandin ja Arnold Schwarzeneggerin tähdittämistä elokuvista Kummelin Jackpotiin (2006).
Ruben Östlund
Ruben Östlund (s. 1974) kuuluu niihin harvoihin nyky-Ruotsin ohjaajakykyihin, jonka teokset kelpaavat myös Cannesin filmijuhlien virallisiin sarjoihin. Oikeastaan vain toinen göteborgilainen, Roy Andersson on samassa asemassa. Östlund onkin kertonut saaneensa tältä vaikutteita opiskellessaan ohjausta kotikaupunkinsa Valokuva- ja elokuvakorkeakoulussa – mutta täytyy korostaa, että hän on (päinvastoin kuin muutamat muut) onnistunut jo runsaassa tuotannossaan sulattamaan nuo elementit kunnioitettavan erilaiseksi, persoonalliseksi tyyliksi ja miksei maailmankuvaksikin kuin harvakseltaan työskentelevä konkari Andersson.
Rodrigo Areias
Portugalilaisen elokuvan ja rakentavien eurooppalaisten yhteistuotantojen toivo Rodrigo Areias on taustaltaan muusikko ja rock-tuottaja. Elokuvatuottajana hän ei epäröi työskennellä väkevien auteur-visioiden parissa, oli taustalla valtionrahoitusta tai ei. - Elokuvantekijänhän on tehtävä, mitä elokuvantekijän on tehtävä. Ohjaajana Areias on palkittu lukuisilla elokuvafestivaaleilla. Samuel Fullerin kadun nakkikopeille saapuessaan hänet huomattaneen tämänvuotisena nuoren polven esimerkkinä.
Philip Kaufman
San Franciscon alueella päämajaansa pitävän Philip Kaufmanin elokuvaura sai Harvardin ja Chicagon yliopistojen laki- ja historiaopintojen jälkeen unelmalähdön, kun itse Jean Renoir nimesi hänen esikoisohjauksensa Goldsteinin ”parhaaksi viimeiseen 20 vuoteen näkemäkseen amerikkalaiselokuvaksi”.
Peter Strickland
Kun vuoden 2009 Berlinalessa ensiesitettiin Katalin Varga, sen ohjaaja Peter Strickland oli useimmille toimittajille musta hevonen (huolimatta siitä, että hän oli jo voittanut lyhytelokuvillaan monia palkintoja). Unkarissa tehty ja Unkariin sijoittuva elokuva nosti melkoisen kohun.
Olaf Möller
Olaf Möller on ehkä juhlituin soihdunkantaja siinä terävimmässä uudessa kansainvälisessä kriitikkopolvessa, joka on eri puolilla maailmaa vähitellen astunut "päivälehtikritiikin" rinnalle ja siitä ohikin. Hänen tekstejään ilmestyy kaikissa tasoissa, painettuina (useissa maailman tärkeimmissä elokuvalehdissä), netissä, elokuvafestivaalien (joiden arvostettu ideatykki ja karismaattinen "presenter" hän on) suurimmista moniin pieniin mutta painokkaisiin katalogeihin. Möller on häikäisevä elokuvakulttuurien ja etäisimpienkin maiden elokuvatuntija - kuka muu kuin hän katsoisi kauan odottamansa Pähkähullu Suomi -elokuvan yönäytöksessä ilman tekstitystä ja sitten kirjoittaisi siitä oivaltavan jutun, jossa kenellä vain suomalaisella kirjoittajalla on kadehtimista. Möllerin asemapaikka on Köln, mutta siellä hän ehtii olla vain pienen määrän vuodenpäiviä: harvinainen kyky sitoa yhteen elokuvan perinnettä (jonka hän tuntee loistavasti) ja uuden elokuvan virikkeitä pitää hänet tien päällä - aina laivalla tai junassa - melkein herkeämättömästi. (PvB)
José Manuel Costa
José Manuel Costa on työskennellyt vuosikymmeniä Portugalin loistavana tunnetun elokuva-arkiston johtotehtävissä ja moninaisissa kansainvälisissä elokuvan tehtävissä. Meidän kannaltamme olennaista on, että hän on merkittävä elokuvakriitikko ja että hänellä on cinefiilin sielu. Olemme valinneet Costan sydäntä lähellä olevista alueista - dokumentaari, portugalilainen elokuva - jälkimmäisen, koska sen tuntemus Suomessa on niin heitteillä. Eli José Manuel Costan ansiosta meillä on etuoikeus esitellä hieno ohjaaja Paolo Rocha (1935-2012) ja yksi hänen suurimpia teoksiaan, Mudar de vida (Change of Life, 1966). (PvB)
Joe Dante
Sodankylän ponnistelujen tärkeä ja utooppinen perusihminen eli täydellisesti suurelle asialle omistautunut filmihullu on melkein mahdoton yhtälö ja lähes tavoittamaton lajitapaus. Tältä osin iso odotus voidaan julistaa päättyneeksi, sillä Joe Dante (s. 1946) on cinefilian terminaalinen tapaus. Lisäksi hän on upea ohjaaja: Dante on onnistunut säilyttämään klassisen kauden tietoisuuden ja moraalin luodessaan uusia katsojakuntia kiehtovia maailmoja modernin teknologian kielellä.
Danten filmografia aukenee katsojalle kuin satukirja. On tietysti lähinnä odotettavaa että hänen uransa alkuaskeleet sijoittuvat Roger Cormanin (vieraamme 1992) alaisuuteen; iso tarinamme, jota aiemmin ovat kehitelleet ainakin Jonathan Demme, Monte Hellman, John Sayles ja Francis Ford Coppola, jatkuu siis. Oman ja jäljittelemättömän jujunsa Dante kehitti heti ja tihentyneimmin Gremlins-elokuvassa: komediallinen kauhu, jossa amerikkalainen jokapäiväinen arki sekoittuu yliluonnolliseen ja uskomattomaan.
Harriet Andersson
HARRIET ANDERSSON (s. 1932) on ennen kaikkea suurimman ruotsalaisen ohjaajan Ingmar Bergmanin tähti, jota Bergman piti yhtä aikaa luonnonlahjakkuutena ja ”elokuvatyöskentelyn nerona”. Ensimmäisen Bergman-yhteistyön Kesä Monikan kanssa (1953) nimiosa työläistyttönä nosti Anderssonin heti kansainväliseen tietoisuuteen: tässä oli 1950-luvun nuori, eroottinen naiskapinallinen. Anderssonin ura sai yhtä vakuuttavaa jatkoa Bergmanin neljässä seuraavassa elokuvassa, joista vaikuttavin on sirkusseurueen johtajan rakastajattaren rooli Viettelysten illassa. Bergmanin elokuvista Andersson nähdään Sodankylässä myös ohjaajan 60- ja 70-luvun avainteoksissa Kuin kuvastimessa ja Kuiskauksia ja huutoja. Suomessa Andersson muistetaan 60-luvulta lisäksi lukuisista silloisen puolisonsa Jörn Donnerin ohjaustöistä. Festivaalilla esitetään lisäksi näytteitä siitä, kuinka korkeatasoinen myös teatterissa ja tv:ssä työskennelleen Anderssonin ura on ollut monien muidenkin ohjauksessa (esim. Sidney Lumet’n John le Carré -trillerissä Puhelu vainajalle, Maj Zetterlingin feministisessä teoksessa Rakastavia pareja ja Lars von Trierin Dogvillessa).
Cristian Mungiu
Jos rehellisiä ollaan, valtaosa maailman viimeisten 15 vuoden todella luovasti elokuvaa uudistavista elokuvista on tullut maista jotka eivät pienessä päässämme ole "elokuvamaita". Niinpä Iran, Taiwan tai Thaimaa antavat opetuksia joiden edessä länsimainen elokuvakoulutettu teollisuus on yksinkertaisesti toistaitoinen. Tähän opettajien joukkoon liittyi 2000-luvun puolella (nollavuonna 2000 maassa ei tuotettu yhtään elokuvaa!) Romania, kärkinimenä vuonna 1968 syntynyt Cristian Mungiu. Hänen vuoteen 1987 sijoittuva elokuvansa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää voitti vuoden 2007 Kultaisen Palmun ja on palkinnon usein unohtuvien elokuvien sarjassa selkeästi suvereeni poikkeus, klassikko syntyessään.
Claire Denis
Claire Denis on tämän hetken ranskalaisen elokuvan suuri nimi ja samalla eräänlainen vieras Ranska-nimisessä maassa; hän löytää yhä uudelleen, ja aina edellisistä elokuvista erottuvalla kielellä ja ilmaisulla, henkisen ja aineellisen juurettomuuden, eristyneisyyden, yksinäisyyden, salattujen halujen ja kaipuuntunteiden virrat yhteiskunnan ja yhteisöjen ulkolaidoilla ja eri kulttuurien rajapinnoilta.
Béla Tarr
BÉLA TARR (s. 1955) kuului pitkään itäeurooppalaisen elokuvan lumovoimaisimpiin salaisuuksiin, kunnes hänen hypnoottinen, karhean runollinen ja kuvallisesti häikäisevä tuotantonsa sai äänekkäitä tukijoita länsimäisen elokuvakirjoittelun (Susan Sontag, Jonathan Rosenbaum) ja ohjaustaiteen (Jim Jarmusch, Gus Van Sant) nimekkäimmästä kärjestä. On ironista, että juuri kun Tarr sai laajimman julkisen huomionsa elokuvallaan The Turin Horse (Berliinin hopeinen karhu 2011), on kyseessä myös selkeä testamenttielokuva, kunnianhimoisen uran päätös. Tarrin 1970-luvulla käynnistynyt elokuvaura sai kansainvälistä huomiota, kun ohjaajan syvällinen yhteistyö kirjailija Laszlo Kraznahorkain kanssa alkoi muotoutua elokuvassa Damnation (1988). Tarrin mustavalkofilmille kuvaamat elokuvat ovat muodostaneet yhden johdonmukaisimmista elokuvaestetiikan uudelleenmäärittelyistä nykyelokuvassa, keskeisenä tekijätiimin jäsenenä myös vaimo, leikkaaja Ágnes Hranitzky. Kotimaansa Unkarin lähihistoriaa ruotivista, musiikilliselta voimaltaan vaikuttavista Tarrin teoksista esitämme vahvinta kärkeä: mainittujen lisäksi Werckmeister Harmonies ja The Man from London.
Axel Pétersen
Festivaalimme tämän vuoden poikkeuksellisen vahvaa ruotsalaispanosta lisää Axel Petersén (s. 1979), jonka esikoispitkä Avalon on tuonut nuorelle ohjaajakyvylle heti nostetta filmijuhlakierroksella: elokuva kelpuutettiin kolmen suuren (Toronto, Venetsia, Berliini) festivaalin virallisiin sarjoihin, mikä on aika harvinainen tripla. Eikä syyttä. Elokuva yhdistää yksityisen – miljöön ja henkilöhahmojen syvän omakohtaisen tuntemisen sekä sisällön kasvamisen aihepiiristä kuin luontojaan – yleiseen: tietyn ikäpolven ja tietyn elämäntavan hahmottamiseen länsimaiden yltäkylläisessä, mutta haavoittuvaisessa taloudellisessa tilanteessa.
Alan Rudolph
Monien svengaavien kulttifilmien mies ALAN RUDOLPH
(s. 1943) on sen verran omaperäinen ohjaaja tasapäistyneen nyky-Hollywoodin makuun, ettei häneltä ole tullut uutta elokuvaa 10 vuoteen – vaikka aikaisemmin Rudolph valmisti milloin suosittuja, milloin palkittuja teoksiaan parikin vuodessa. Hän kasvoi Hollywoodissa, ohjaajaisänsä vaikutuspiirissä. Rudolph sai kuitenkin varsin epähollywoodilaisen potkun uralleen apulaisohjaajana oppi-isänsä Robert Altmanin 70-luvun merkkitöissä, joista Sodankylässä nähdään ainakin Chandler-filmatisointi Pitkät jäähyväiset (1973). Rudolphin onnistuneimmat saavutukset ovat studiotuotteiden kanssa vuorotelleet persoonalliset projektit, kuten film noir -melodraama Remember My Name (1978), eroottinen tapainkuvaus Choose me – Ota minut (1984), musta rikosmelodraama Kuumaveriset (1985) ja taiteilijakuvaus Amerikkalaisia Pariisissa (1987). Ne liikkuvat hienosti modernismin ja Hollywood-konventioiden välissä yhdistellessään romantiikkaa ja ironiaa unenomaiseen, hieman klaustrofobiseen maailmaan, johon upeasti käytetty musiikki luo tiheän atmosfäärinsä. Rudolphin suosimat näyttelijät, kuten Geraldine Chaplin, Keith Carradine, Genevieve Bujold ja Kris Kristoffersson ovat saaneet häneltä antoisimpia roolejaan. 1995 listaan liittyivät melankolisen romanttisessa komediassa Hehkutuksia Nick Nolte ja Julie Christie, joista jälkimmäinen sai roolista Oscar-ehdokkuudenkin.
