Mika Taanila

Mika Taanila. Kuva: Emmi Leeve.

Mika Taanilaa (s. 1965) on syystä juhlittu kokeellisen elokuvan, avantgarden, installaatiotaiteen ja musiikkivideoiden velhona, mutta mikään esitetty määritelmä ei tunnu aivan täsmälliseltä. On kutkuttavaa astua ajatusten, kuvien ja äänten ulottuvuuteen, jossa katsomisen ja kuulemisen tapahtuma synnyttää fyysisiä värähtelyjä ja aavistuksia tuntemattomista tajunnanmahdollisuuksista. Taanilan alati laajeneva musiikkivideoiden, dokumenttielokuvien ja kokeellisten lyhytfilmien koostumus ei ehkä valmistu koskaan. Nämä työt täydentävät, syventävät ja monimutkaistavat toisiaan, aivan kuin ne rakentaisivat yhtä tulevaisuuden kannalta oleellista kollaasia 2000-luvun alkupään ihmisen tajunnasta. Käsillä on kauniisti yhteen sulavien taiteellisten ilmausten maailma, hämmästyttävän johdonmukainen ja stimuloiva etsinnäntila.

Mitä me näemme? Kaksi musiikkivideota, vanhaa vhs-nauhaa kierrättävä joutomaavisio Kiila-yhtyeelle (Verbranntes Land) sekä 1950-luvun scifiä hulppeasti esiinmanaava mustavalkofilmi 22-pistepirkolle (This Time), ja jatko on yhtä vyöryä: dokumentaarinen paluu tulevaisuuden taloon (Futuro - tulevaisuuden olotila); tieteellisen arkistomateriaalin huumaa (Fysikaalinen rengas); karnevalisoitua mekaniikkaa cinemascopena (Optinen ääni); kehon ja mielen jäntevästi trimmattu New York -kokemus (Kuuden päivän juoksu); ja ehdottomana huipentumana kahden 16-millisen projektorin elävä performanssi, joka osuu keskelle Sodankylän valoihmeitä kuin nyrkki silmään (Täydellisen pimennyksen vyöhyke).

Taanilalla ero arkistomateriaalien ja ohikiitävän välillä on näennäinen. Hänen elokuvansa ovat aina täynnä ensikosketuksen jännitteitä. Palaamalla historiaan ikään kuin viattomana myöhemmistä aikakausista, hän puhaltaa eloon ajatusten ja utopioiden todellisuuden. Paneutuessaan nykyajan ilmiöihin hänen työnsä nousevat jälleen intensiteetiltään omaan luokkaansa - on saavutettu erävoitto kertakäyttökuvien maailmasta. Käsillä ovat avaimet huumaavaan ja avoimeen, mutta tuntemattomaan maisemaan. Katsoja on näkemänsä lumoissa ennen kuin ehtii edes kysyä, mitä valkokankaalla tapahtuu.

Suomalainen elokuva on saanut uuden, yhtä aikaa valovoimaisen ja tuntemattoman mestarin. (ET)