Peter Strickland

Kun vuoden 2009 Berlinalessa ensiesitettiin Katalin Varga, sen ohjaaja Peter Strickland oli useimmille toimittajille musta hevonen (huolimatta siitä, että hän oli jo voittanut lyhytelokuvillaan monia palkintoja). Unkarissa tehty ja Unkariin sijoittuva elokuva nosti melkoisen kohun. Se on nykyaikainen tulkinta Bergmanin Neidonlähteestä (1960), jonka Wes Craven versioi jo aiemmin elokuvassaan Viimeinen talo vasemmalla (1972). Huh! Katalin Varga oli kuin lentävä lautanen, se ilmestyi tyhjästä ja liikkui täysin eri tavalla kuin mikään muu. Sitä voidaan toki verrata jossain määrin parempiin keskieurooppalaisiin globaaleille markkinoille tehtyihin arthouse-elokuviin tai joihinkin genre-helmiin, mutta tässä oli jotain enemmän. Katalin Varga on enemmän kuin ohjaajan vieraassa maassa tekemä elokuva tai ensikertalaisen täysosuma. Siinä oli nähtävissä todella uniikkia herkkyyttä sekä markkina-alueiden ja valtioiden rajat ylittävää ajattelua.
   Stricklandin seuraava täyspitkä elokuva vei tämän äärimmilleen: Berberian Sound Studio (2012) ei ole sen vähempää kuin giallo-versio Stanfordin kokeesta, eli tutkimus henkisestä rappiosta. Se kysyy todella vaikeita kysymyksiä osallisuudesta, kompromisseista ja myötätunnon rajoista - kuinka kauan kestää murtaa ihminen ja kuinka paljon tai vähän valtaa siihen tarvitaan? Berberian Sound Studio on silti muutakin kuin psykologiaa tai metafysiikkaa - se on taidetta, tarkemmin äänitaidetta. Se ei yllätä, tiedetäänhän Peter Stricklandin kuuluvan yhtyeeseen nimeltä The Sonic Catering Band. Heidän vuonna 2012 julkaisemansa levy A Gourmet's Slumber antaa osviittaa heidän erikoislaatuisesta toiminnastaan: ensin he laittavat yhdessä ruokaa, sitten he järjestelevät uudelleen prosessin aikana äänitetyn materiaalin. Prosessista tietämätön kuulija ei silti arvaa, mistä sihinät ja pihinät ovat peräisin. Sama pätee Stricklandin elokuviin, cinefiilin ohjaajan elokuvahistoriallisia ainesosasia ei voi päätellä lopputuloksesta… niitä pitää kysyä häneltä itseltään.

   Olaf Möller