Philip Kaufman

San Franciscon alueella päämajaansa pitävän Philip Kaufmanin elokuvaura sai Harvardin ja Chicagon yliopistojen laki- ja historiaopintojen jälkeen unelmalähdön, kun itse Jean Renoir nimesi hänen esikoisohjauksensa Goldsteinin ”parhaaksi viimeiseen 20 vuoteen näkemäkseen amerikkalaiselokuvaksi”.
   Jatkossa Kaufmanista kasvoi monipuolinen elokuvantekijä, joka on yhtäläisesti kotonaan niin uran aloittaneissa, mm. Ranskan uudesta aallosta vaikutteita saaneissa kokeilevammissa teoksissa kuin perinteisten genre-elokuvienkin parissa. Jälkimmäisistä voidaan mainita esimerkiksi Vietnamin sodan kaikuja sisältänyt ”revisionistinen” western Ryövärit, jengielokuvien kulttiklassikko The Wanderers tai alkuperäisestä kommaripelkoisesta tuppukylästä suurkaupungin paranoidiseen sykkeeseen siirtynyt Don Siegel -uudelleenfilmatisointi Ihmispaholaiset, jonka erästä pääosaa näyttelee nimenomaan – Vertigon ja Likaisen Harrynkin kuvaamille rikkinäisille persoonille taustan luonut – Kaufmanin kotikenttä, San Francisco.
   Suvereeni perinteen, ideologian ja modernin maailman yhteensulautuminen nähtiin puolestaan Valiojoukossa, jossa yhdysvaltalaisen elokuvan kaunein traditio – Ford, Hawks, Capra, McCarey… – sai arvoistaan jatkoa monien vastakkainasettelujen – myytin ja sattuman, sankaruuden ja banaliteettien – taidokkaana kudelmana. Menneen ja tulevan risteyskohtaa ruumiillistaa Chuck Yeager, äänivallin murtaja, yksinäinen susi ja "Amerikan menneisyyden henki" (Pauline Kael). Toisaalta ”ilmassa asuvaa demonia” haastavat niin ikään uudemman kehityksen airuiksi leivotut Mercury-ohjelman astronautit; "seitsemän rohkeaa miestä", joiden tehtävänä on ikään kuin valloittaa myyttinen länsi uudelleen – nyt avaruudesta käsin.
   Kirjallisuudesta on tehty luvuton määrä elokuvia, ja erityisen kiinnostava ryhmä liittyy vaikeisiin, mahdottomiin kirjoihin – sellaisiin kuin Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys, jonka ominaislaatu ja maailmankatsomukselliset kuljettelut tuntuvat hankalasti käännettäviltä. Kaufman suoristi Kunderan ajallisesti hajotetun kerronnan (toisena kirjoittajana oli Jean-Claude Carrière, Buñuelin vakituinen käsikirjoittaja) ja toteutti lähes kolmetuntisen, kiehtovan elokuvan Prahasta vuonna 1968, ennen ja jälkeen miehityksen – sellaisena kuin se "todella oli", sellaisena kuin se toimi virranjakaja koko maailman ajatuksissa ja sydämissä.
   Vuoden 1968 – ja ohjaaja Kaufmanin sukupolven – iskulause, unelma ja traumakin oli ihmiskasvoinen sosialismi. "Prahan kevät" tuntui antavan sille muodon, elokuussa giljotiinin terä putosi. Asetelma sinänsä ja Kunderan eroottiset kuvioinnit erikseen voisivat johtaa helppoon pelkistykseen, mutta Kaufmanin elokuva menee pidemmälle. Sen tunnetason havainto on herkkä ja aito: sekä yksityistä että yleistä elämää leikkaavat petoksen ja itsepetoksen aiheet toteutuvat luonnollisesti ja poliittinen tapahtuminen elää katsojan tajunnassa ilman että sitä täytyisi jatkuvasti kuvittaa.
   Kaufmanin taidosta haastavien kirjallisten aiheiden luovana ja omaäänisenä toteuttajana kertovat myös Sodankylässä nähtävät uudemmat elokuvat: Markiisi de Saden vankeusvuosia ja luovuuden kiroja tutkiva Quills – syntiset säkeet ja 15 Emmy-ehdokkuutta koonnut kehuttu televisiotyö Hemingway & Gellhorn. Kaufman on olennaisesti luokittelemattomissa – ja ehkä juuri siksi jonkun verran vähemmän tunnettu kuin eräät kollegat. Häntä on mahdoton summata, mutta Kaufman-kirjan kirjoittanut Annette Insdorf on kirjoittanut erinomaisen ilmaisevan lauseen: “Elossa olevista amerikkalaisohjaajista kukaan toinen ei ole tehnyt yhtä johdonmukaisesti ja menestyksellisesti aikuisille elokuvia, jotka pohdiskelevat sensuaalisuutta, taiteellista luomisprosessia ja auktoriteettien (hallituksen siinä missä teknologiateollisuudenkin) harjoittamaa manipulaatiota.”
   Peter von Bagh