Joe Dante
Sodankylän ponnistelujen tärkeä ja utooppinen perusihminen eli täydellisesti suurelle asialle omistautunut filmihullu on melkein mahdoton yhtälö ja lähes tavoittamaton lajitapaus. Tältä osin iso odotus voidaan julistaa päättyneeksi, sillä Joe Dante (s. 1946) on cinefilian terminaalinen tapaus. Lisäksi hän on upea ohjaaja: Dante on onnistunut säilyttämään klassisen kauden tietoisuuden ja moraalin luodessaan uusia katsojakuntia kiehtovia maailmoja modernin teknologian kielellä.
Danten filmografia aukenee katsojalle kuin satukirja. On tietysti lähinnä odotettavaa että hänen uransa alkuaskeleet sijoittuvat Roger Cormanin (vieraamme 1992) alaisuuteen; iso tarinamme, jota aiemmin ovat kehitelleet ainakin Jonathan Demme, Monte Hellman, John Sayles ja Francis Ford Coppola, jatkuu siis. Oman ja jäljittelemättömän jujunsa Dante kehitti heti ja tihentyneimmin Gremlins-elokuvassa: komediallinen kauhu, jossa amerikkalainen jokapäiväinen arki sekoittuu yliluonnolliseen ja uskomattomaan.
Villi kokonaiskenttä rakentuu satiirista, parodiasta ja anarkismista tavalla jossa outouden pyörteeseen kiepahtavien päähenkilöiden sisäinen maailma on sekä outo että tutunomainen.Uudessa elokuvassa on toki paljon sukulaisilmiöitä, lähtien Danten teoksia tuottaneesta Steven Spielbergistä tai vaikka Tim Burtonista, mutta Danten varsinaiset esikuvat ovat klassisempia – toisaalla pop-ilmaisun suuret nimet kuten animaattori Chuck Jones tai (niin ikään animaattorina aloittanut) Frank Tashlin tai populaarielokuvan ilmiömiehet kuten Jack Arnold tai William Castle, toisaalta sellaiset auteur-elokuvan tekijät kuten Ernst Lubitsch tai Preston Sturges.Häikäisevän elokuvatietoutensa kautta Dante osaa aina tunkeutua “nimettömän” genren ilmenemismuotoihin ja uumeniin, ja palaa sieltä tarjouksenaan täysin persoonallinen elokuva joka ei voisi olla kenenkään muun ohjaama. Niinpä The Gremlins (ja sen vielä loistokkaampi jatko-osa) kuvaavat pikkukaupunkia ja keskivertoperhettä tavalla joka on rinnakkaisesti Capran ja Minnellin tunnelmien paluu ja toisaalta uusiin tulevaisuuksiin – myös oman aikansa ylitse – yltävä näky, josta on tullut lapsenmielisten ja vanhempienkin fantasiatäyttymys, sillä pienellä varauksella että joulu on perversion ja tuskan täyttämä sen sijaan että se olisi perinteisen kodikas, ja että kaikkein viehkoimmista assosiaatioista syntyy inha ja väkivaltaisten ulottuvuuksien täyttämä assosiaatiomaailma. Varhaiskauden tärkeä elokuva The Howling – ulvonta on lähempänä Don Siegelin karmivaa Invasion of Body Snatchers -visiota kuin perinteisiä kauhuelokuvia. Dante on monen ajatuksessa itsestään selvästi menestyneen, ajan hermolla kuvia luovan ohjaajan peruskuva. Vaikutelmaa täytyy sikäli täydentää, että Dante on sotinut koko uransa studioiden kanssa: oman henkilökohtaisen kosketuksen ja soundin säilyttäminen ei ole ollut itsestäänselvyys ja hän on oppinut liiankin hyvin tietämään, että oman näkemyksen varjeleminen merkitsee elokuvateollisuudessa vihollisten ja latteiden vastustajien määrän monikertaa. Olennaista ja haasteellista on tasapainoilu omaäänisyyden ja kaupallisuuden paineiden ristiaallokossa:“Tilanne Hollywoodissa on sellainen, että kaikenlaiselle omaleimaiselle ilmaisulle nyrpistellään. Saat tehtäväksesi elokuvan, josta yritetään sitten puristaa kaikki oma persoonallisuutesi pois ja tehdä lopputuloksesta mahdollisimman tylsä, jottei kukaan vain siitä loukkaantuisi – taivas varjele. On pakko vedota mahdollisimman suureen yleisöön. Senpä seurauksena suuri osa elokuvista ei ole kovinkaan kiinnostavia, koska niistä puuttuvat kaikki särmät.”Ohjaajan ominaispiirteisiin kuuluu oma “stock company”, näyttelijöiden vakioryhmä, joka luo kiekosta toiseen palaavalla läsnäolollaan tarinoiden ympärille tietyn kodikkuuden ja ystävyyden tunnelman. Niinpä ohjaajan elokuvat eivät ole koskaan edellyttäneet niin sanottujen suurten tähtien läsnäoloa: niihin ladattu sisäinen maailma on jo itsessään syvästi kiehtova, jännitteinen ja salaisuuksia täynnä. Peter von Bagh
